Kokemuksia verkkokurssien pilotoinnista: Digisiivillä
Olisin kieltäytynyt, jos olisin voinut. Olin kuitenkin juuri taloon pestattu uusi työntekijä, joka ei heti halunnut ryhtyä ”hankalaksi”. Ajatus johonkin digihankkeeseen lähtemisestä tuntui mahdottomalta, kun edeltävät viisi vuotta oli käytössä ollut reilun neliömetrin kokoinen liitutaulu, johon liitukaan ei oikein tarttunut. Ymmärsin hyvin, että viisi vuotta ulkomailla oli kehittänyt aivan muita ansioita kuin niitä, mitä suomalainen oppilaitos kaipasi opettajaltaan.
Hanketyön käynnistyminen vei aikaa harmittavan pitkään, mutta toisaalta se antoi minun kaltaiselleni aikaa hankkia tietoa ja vähän taitoakin. Omassa osahankeryhmässä työ sujui hyvin: oltiin kehittämistarpeista ja tarvittavasta kurssitarjonnasta aika samanmielisiä. Kurssien sisältösuunnitelmat ja pedagogiset käsikirjoitukset syntyivät yhdessä nopeasti. Olimme saavutettuun kovin tyytyväisiä. Homma näytti lähtevän onnistuneesti nousukiitoon.
Turbulenssia
Jakauduimme venäjän ryhmässä viiteen pienryhmään (kaksi tai kolme henkilöä kussakin). Jako perusteet olivat hyvin käytännölliset: jokaisessa ryhmässä piti olla ainakin yksi syntyperäinen kielenpuhuja, ja tuntiresurssien määrän piti olla lähes sama kaikissa ryhmissä. Mutta aina ei kaikki mene niin kuin on kaavailtu: joku lopetti vähien resurssien takia, joku sairastui, joku tuli mukaan vähän myöhässä ja joku vielä myöhempään. Myöhässä tulleiden ei varmaan kaikilta osin ollut helppoa hypätä liikkuvan junan kyytiin ja tulla osaksi ryhmää.
Itsetunto oli koetteella monta kertaa. Opettaja on tottunut olemaan se, joka on oikeassa. Opettaja on se, joka tietää. Ja jokainen on omasta mielestään kohtalaisen hyvä opettaja. Omat tekeleeni vaikuttivat taitavan parini aikaansaannosten rinnalla varsin kömpelöiltä ja heikoilta. Huonommuuden tunne oli tukahduttaa yrittämisen halun kokonaan (ensimmäisen kerran elämässäni taisin osata samaistua huonon oppilaan kokemuksiin). Mietin, voinko selviytyä tästä edes jotenkin itsekunnioitukseni säilyttäen. Nyt jälkikäteen olen sitä mieltä, että oli todella hieno juttu, että sain työskennellä niin taitavan kollegan kanssa. Se avarsi omaa maailmaani, käsitystä opettamisesta ja oppimisesta ja siitä, miten monella tavalla asioita voi toteuttaa. Erittäin terveellinen kokemus.
Työskentelytapoihin liittyvät yksilölliset erot alkoivat myös vaikuttaa ryhmän työskentelyyn. Kuka on kenelle vastuussa? Ovatko syntyvät tuotokset koko ryhmän, pienryhmän vai kuitenkin yksilön vastuulla? Voiko jokainen tehdä näköisensä työn vai onko olemassa jokin ylempi standardi, johon olisi pyrittävä?
Härkää sarvista, sakkausta pelkäämättä
En kykene muistamaan miksi ja milloin ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pilotoimaan KiVAKO-Venäjä 3 –kurssin. Yhtäkkiä tajusin olevani jälleen uuden äärellä. Kurssin valmistuminen määräaikaan mennessä oli varmaa, sitä ei tarvinnut jännittää. Mutta mokaaminen mahdollisesti jopa 30 ihmisen edessä tuntui jäätävän kauhistuttavalta. Helpotus oli suuri, kun joukko pieneni 15:een ja lopulta seitsemään. Omasta mielestäni olen selviytynyt ihan hyvin.
Ensimmäinen verkkotapaaminen oli luonnollisesti jännittävä, ja myönsinkin opiskelijoille oitis olevani ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kaikki ei tietenkään sujunut ongelmitta, mutta orastavan katastrofin pelasti se, että ryhmäni oli pieni. Jatkossa sujui jo paremmin.
Telemark vai mahalasku
Opiskelijoiden loppupalautetta en ole tätä kirjoittaessani vielä saanut, mutta omana yhteenvetonani voisin nostaa esiin muutamia seikkoja:
Verkkotapaamiset ovat olleet mielestäni todella tärkeä työskentelymuoto. Siinä opiskelijoilla on mahdollisuus saada suora kontakti opettajaan. Lisäksi ainakin omassa ryhmässäni keskustelut pienryhmissä ovat toimineet hyvin, vaikka ryhmä oli melko heterogeeninen taustoiltaan ja taidoiltaan.
Pyysin opiskelijoita reilusti antamaan palautetta, jos korjaamisen kohteita materiaalista ja työskentelymenetelmistä löytävät. Ilokseni he ovat näin rohjenneet toimia, ja näin olemme jo matkan varrella kyenneet viilaamaan jotakin. Kurssilla olisi myös hyvä pystyä reagoimaan havaittuihin oppimistarpeisiin.
Oma materiaalimme sisälsi äänitteet kaikista teksteistä, myös kielioppimateriaalista. Ne tietysti piti jaksaa avata ja kuunnella. Verkkotapaamisessa havaitsin isoja puutteita opiskelijoiden ääntämisessä. Tein aiheesta pienen videon, ja opiskelijat toivoivat minun jatkossakin puuttuvan ääntämiseen. Vaikuttaisi siis siltä, että ääntämiseen liittyviä harjoituksia kannattaisi pitää mukana myös vähän edistyneemmillä kursseilla, alkeiskursseista puhumattakaan.
Kurssimme opiskelijoilla oli varsin vähän palautettavia kirjallisia tai suullisia tehtäviä. Luulen, että opiskelun rytmittämiseksi ja palautteen lisäämiseksi sellaisia olisi hyvä olla enemmän. Palautteen antaminen lisää luonnollisesti merkittävästi opettajan työtä, mutta uskoisin sen motivoivan opiskelijaa ja olevan hänelle hyödyksi. Kehittämistä olisi myös pienryhmätyöskentelyssä Moodle-ympäristössä ja vertaispalautteen ja oman oppimisen reflektoinnin mukaan ottamisessa.
Opettajan on hyvä olla aloitteellinen myös opiskelijoiden suuntaan: seurata opiskelijoiden läsnäoloa Moodlessa, kysellä perään, osoittaa kiinnostusta. Itse tein aktiivista tarkkailutyötä, otin yhteyttä ensimmäisen opiskeluviikon aikana kaikkiin niihin, jotka eivät olleet Moodleen kirjautuneet. Ja lisäksi vielä matkan varrella herättelin joitakin mukaan toimintaan. Niinpä se joukko, joka mukaan tuli, pysyi kasassa loppuun saakka.
Minulle KiVAKO on merkinnyt suurta loikkaa omien digitaitojen kehittymisessä. Opettajan työ on usein yksinäistä ja itsenäistä puurtamista. Hankkeet kuitenkin pakottavat yhteistyöhön. Yhteistyö puolestaan tarjoaa mahdollisuuden laajentaa näkemyksiä ja ottaa oppia toisen näkemyksistä ja taidoista. Parhaimmillaan opettaja saa pakkiinsa runsaasti uusia työkaluja ja jatkuvan oppimisen perspektiivi pitää yllä kiinnostusta työhön ja voi jopa parantaa työssäjaksamista.
Varpu Pöntynen
Vaasan yliopisto
